Huh.. Tämä kuukausi on ollut aika hurja.. niin paljon on ollut kaikkea etten edes osaa ajatella ihan selkeästi.

Viime viikolla syntyi pentuja. Sijoitusnarttuni Lila synnytti maanantaina viisi suloista pienen pientä pentua. Neljä tyttöä ja yhden pojan. Juuri ennen synnytystä olin vielä ihan varma että pentuja on noin kolme, sillä Lilan vatsa vaikutti todella pieneltä. Lopulta ilmeni, että pennut olivat sitten vain tosi pikkuisia.

Nyt pennut ovat jo viikon ikäisiä ja aika isoja, ainakin verrattuna siihen minkä kokoisia ne olivat syntyessään. Niin se aika vaan kuluu, kohta ne jo avaavat silmät, alkavat kävellä, ja tulevat kunnon riiwiöikään, ja sitten syntyykin jo seuraavat naperot, ettei vaan aika kävisi pitkäksi ;)

Myös ulkomaantuontiuroksemme ensimmäiset pennut Suomessa ovat viimein syntyneet. Hauska nähdä mitä niistäkin kasvaa.

Danan kanssa eksyttiin agilityn möllikisoihin kun Fani oli hoidossa, ja piti lähteä kaverin seuraksi kisoihin sitten. No, Dana otti ja yllätti minut täysin tehden mölliradalla nollan, ja voittaen möllit. Seuraavana päivänä startattiin toista kertaa, ja sielläkin tuli mölliradalta vitonen, ja kisaavien radalta 10! Tuossa jälkimmäisessä virheet olivat riman pudotus, ja toinen kun oli u-putki A:n alla, emmekä olleet koskaan Danan kanssa kohdanneet sellaista, niin varmistin yhden kerran liikaa, ja dana kiepsahti sitten putken suulla.

Ei voisi paljon enempää tyytyväinen ja yllättynyt olla, kun mitä minä noiden kahden päivän jälkeen olin.

En ollut koskaan ajatellut alkaa Danan kanssa kisaamaan, mutta nyt saatan joutua miettimään uudestaan tätä asiaa.. Tulevaisuus näyttää.

Faninkin kanssa pitäisi alkaa suunnitella jälleen kisoja, tällä hetkellä ei vaan tunnu aika riittävän, katsellaan loppukesästä, jos silloin olisi aikaa ja innostusta enemmän. Toisaalta, kohta täytyy alkaa sijoituskoirien kanssa myös kiertää muutamia näyttelyitäkin, mutta jospa syssymmällä sitten olis aikaa.

Aika tuntuu taas olevan niin kortilla, se on kyllä jännä. Tuntuu ettei mihinkään muka ole aikaa, ja kaikki päivät valuu kuin hiekka sormien välistä ilman että oikein mitään ehtii tehdä.

Tulevaisuus periaatteessa näyttää aurinkoiselta. Olen vihdoin löytänyt sen mitä haluan tulevaisuudessa tehdä, ja myös mahdollisuuden siihen. Tästä lisää myöhemmin syksyn mittaan. Kiitos vaan kaikille kannustuksesta!

Nyt lähitulevaisuudessa koitan keksiä jotain töitä itselleni. Joutilaana olo alkaa tympiä, samoin ainainen köyhyys, yäk. Vaikka toisaalta, olisihan täällä uudella talolla tietysti sitä tekemistä vaikka millä mitalla, mutta se sitten taas vaatisi myös sitä rahaa..

Miesrintama.. no, rintamasta ei ihan voida puhua. Semmoista kun ei ole. Mitään ei ole tapahtunut. Olen alkanut hiukan tässä jo asennoitua siihen, että mitäpä jos sitä joutuu pakon edessä taipumaan vanhapiikuuteen, ja joskus hamassa tulevaisuudessa "koiramummouteen", tiedättehän kun on semmoisia "kissamummoja", jotka asuu yksin jossain mökissä 5-10 kissan kanssa. No, kuvitelkaa mulle vaan kissojen tilalle koiria... Erakko mikä erakko.

Tavallaan nyt on iskenyt lievä haikeus. Olisi toisaalta kiva kun olisi joku jonka kainaloon käpertyä iltaisin katselemaan televisiota, jne. No, kyllähän te tiedätte, kaikki sitä kaipaa toisinaan. Minä vain olen alkanut kaipaamaan sitä nyt hiukan useammin kuin ennen. Mutta kyllä se ohi menee taas. Toivottavasti.

Jotenkin se sitoutuminen edelleen tuntuu aika vaikealta ajatukselta, mutta kuitenkin nyt jo ihan mahdolliselta. Pohjimmiltaanhan mä kuitenkin olen periaatteessa "vakiintujatyyppiä". Haluaisin ihan oikeasti perustaa perheen jonain päivänä, mielellään lähitulevaisuudessa. Kuitenkin tarvisin sellaisen suhteen joka antaa tilaa tarpeeksi. Ylenpalttinen kiehnääminen ei sovi mulle.

Ehkä jonain päivänä sitten kuitenkin löytyy joku, joka oikeasti on suhteellisen samanlainen kuin mä. Itsenäinen, mutta kuitenkin haluaa perheen. Ja tietenkin rakastaa koiria. No, ei kai se nyt niin paljon ole vaadittu? Tuntuu vaan vaativalta tehtävältä, vai kuljenkohan mä silmät kiinni? Enpähän ole vielä törmännyt mihinkään, tai ainakaan jos olen, en ole pahemmin itseäni satuttanut, luulen.