Mikähän siinäkin on että on pakko väkisin koittaa keksiä aina joku hieno ja erikoinen, varsin merkityksellinen otsikko mukamas. Viimeksi taisin jättää koko otsikon pois kun en keksinyt mitään kivaa. Miksei sitä voisi kirjoittaa vain vaikka että tiistai. Paitsi, tässä tullaan taas sellaiseen ongelmaan, että itse en aina meinaa millään muistaa mikä päivä milloinkin on. Tänäänkin elin iltaan asti vallan keskiviikkoa. Kunnes sitten tajusin, että tiistaihan tänään vasta onkin.

En muista kerroinko siitä blogisasa, mutta olen tehnyt päätöksen olla sosiaalisempi. Tajusin että olen linnoittautunut kotiini, en näe kavereitani juuri koskaan, enkä käy oikein missään, paitsi töissä ja koiranäyttelyissä. Eräänkin kerran kävelin pitkästä aikaa kaupungilla päivällä, ja huomasin että niinkin suuri "maanmerkki" kuin kauppakeskus Trio on remontin alla. Tuota remonttia oli silloin jo jatkunut pidempään, mutta en minä mistään mitään tiennyt kun en ollut kuukusiin käynyt kaupungilla, päiväsaikaan. Hurjaa.

Tein siis päätöksen, että liikutan itseäni enemmän ihmisten ilmoille. Ensinnäkin vietän aikaa ystävieni ja kavereiden, ja uusien tuttavien kanssa. Iltaisin, mutta myös päivällä voisi koittaa ihmisiä tavata, ja käydä siellä kauoungilla. Herranen aika, on kai se ihan terveellistä tietää miltä oman kaupunkinsa keskusta milloinkin näyttää.

Tämä "projekti" (sosiaalistetaan Noraa) on jatkunut nyt jo jonkin aikaa. Se on ollut melko terveellisen tuntuinen projekti. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, moniinkin. Olen tutustunut lähemmin muutamiin ns. vanhoihin ihmisiin. Mukavaa. Ja olen saanut tästä intoa myös työ- ja koiratuttavuuksien kanssa. Tosin, projektin terveellisyyttä verottaa se, että se on tuonut alkoholin taas mukaan. En yleensä nauti alkoholia kovin usein, enkä nytkään toki ole retkahtanut vallan ryyppäämään. Mutta olen kahtena perääkäisenä viikonloppuna ollut viihteellä, ja nautiskellut alkoholia runsain mitoin. Suuremmilta jälkiseuraamuksilta on vältytty. Hyvin lieviä krapuloita, pienehköä päänsärkyä vain. Kavereille jonkinmoisia myötähäpeän tuntemuksia. Ei kuitenkaan mitään aivan järkyttävää.

Tämä "projekti" on tuonut mukanaan paljon kaikkea, ja olen taas päässyt takaisin "ulos". olinkin jo aivan liian pitkään kotona yksin, ihme etten vallan mökkihöperöitynyt. Olen kuitenkin tehnyt havaintoja. Jostain syystä olen tässä kotona maleksiessani jostain syystä rohkaistunut entisestään. Herranjestas. Moni kyllä tietää, etten nyt mikään varsinainen ujo piimä ole ennenkään ollut, mutta olen itsekin ollut ihan yllättynyt rohkeudestani. Varsinaisesti tuo ujous on ennen tullut esiin nimenomaan kaikenasteisten "ihastusten" kohdalla. Tällä hetkellä olen yllättävän vapautunut. Hullu tunne. En sitten tiedä onko sillä merkitystä kuka milloinkin on kohteena. Tosin, voi olla, että olen vain oppinut entistä rohkeammaksi tuon edellisen tapahtumasarjan myötä. (Se on pakko olla rohkea ja avoin, jos toinen ei puhu kuin puhetta nyhdettäessä.) Toisaalta, luulen että olen hiukan liiankin avoin tällä hetkellä, voisin yrittää hillitä hiukan itseäni. (veikkaan että kun promilletasoa lasketaan hiukan alaspäin, niin avoimuus laskee vähintään saman verran potenssiin kolme.) Vaatii hiukan hienosäätöä. Ei ole helppoa. Jos on liian hiljainen ja sulkeutunut, karkoittaa ihmiset pois, ja jos on liian rohkea ja avoin, pelottaa ihmiset pois. Aina pitää löytää se sama kultainen keskitie, joka hiton asiassa. vaikeaa. Joskus voisi olla kivempi elää ääripäästä toiseen vaan.

No, joka tapauksessa. Tänään se sitten tapahtui. Heräsin todellisuuteen ja pelästyin itse itseäni. Nyt on kaksi viikkoa (jos ihan oikeasti jo kauemmin, niin ole kiiltti, älä kerro sitä minulle) hempeilty, ja nyt tarvitsee ottaa itseään niskasta kiinni. Ei näin vaaleanpunaisessa maailmassa jaksa kukaan elää. Alkaa ällöttää. Heh, en mä koskaan väittänytkään että mä oisin mikään perusprinsessa. Tänään laitoin vanhan tuulipuvun päälle, ja hitto kun oli kotoinen olo ;) Lupaan, etten ole kuitenkaan mikään tosi kräntty. Mä tiedän kyllä, että eräs ystäväni oli ihan oikeassa kun sanoi että ihastuminen pukee minua. Mutta hei, aika aikaansa kutakin.

Minähän en varsinaisesti ainakaan tänä päivänä ole todellakaan mikään seurustelijatyyppi. Tämä varmasti on tullut ilmi aikaisemminkin. Joten ei ole kovinkaan odotettavaa, että mun kohdallani ihastumiset kestävät kovin kauan. Yleensä se olen minä, joka päättää että nyt riitti. Siksi yritän tällä kertaa alkaa himmailemaan hiukan, jos saisin kuitenkin tämän hyvän mielen pidettyä yllä. Ja, katsotaan nyt sitten.

Hirveän vaikea kuvitella yhtään mitään juuri nyt. Onkohan se vähän outoa, että on ihastunut, mutta ei kuitenkaan halua että asia etenee kauheasti mihinkään suuntaan. Koska kyllä mä myönnän, olen ihan oikeasti ihastunut, ja se on tosi mukava tunne. Mutta kuitenkaan en todellakaan halua edes puhua seurustelemisesta, saati ajatella sitä. Voisiko sitä vaikka tapailla vaan ensimmäiset neljä vuotta? Ja jos sitten alkaisi miettimään seurustelua. Ehh. Ei, en ole sitoutumiskammoinen. En ole koskaan kieltäytynyt ottamasta ihastukselta puhelinnumeroa, enhän? En se minä ollut :D


Apua, ai niin, meinasi unohtua: Lilan kanssa käytiin viime sunnuntaina Tampereella, neiti sai jo toista kertaa EH:n! Hyvä Lila, hienoksi on plikka kasvanut :)