Katselin hömppää tv:stä, yhtäkkiä se iski. Kamala yksinäisyyden tunne.

Muutaman päivän on jo eräs poika pyörinyt päässä. Poika, joka on mulle tosi tärkeä. Hän on nyt taas pitkästä aikaa ollut minuun paljon yhteydessä, soittelee ja juttelee. Mä olen huomennut että mun tunteet ei ole muuttuneet miksikään.

Tämä sama leikki on jatkunut jo yli kaksi vuotta. Kumpikin tykkää toisesta aivan valtavasti, mutta välmatka on tiellä. Toisinaan pidetään etäisyyttä, ei olla missään tekemisissä, kunnes taas yhtenä päivänä aletaan jutella, ja tulee kauhea ikävä taas.

Nyt mä olen sitä mieltä että jotain täytyisi tehdä. liian vaikeaa tämmöinen soutaminen ja huopaaminen, ja kun mikään ei kuitenkaan tule muuttumaan niin kauan kun asumme näin kaukana toisistamme. Nyt pitäisi ottaa puhelin käteen, soittaa ja puhua asiat lopullisesti selväksi. Muuten ei voi jatkaa eteenpäin.

Mutta ei se ole niin helppoa, kun kerran toisesta välittää niin paljon. Tämä on vaan tätä mun tuuria, siinä olisi mies, jonka kanssa tiedän että kaikki toimisi. Lähes täydellinen siis. Mutta, tietysti hän asuu siellä jossain, eikä meidän ole mahdollista edes koittaa yhdessä eloa. Kurjaa!

Ja niin kauan kuin ei tämä asia ole selvä, ei mikään muukaan tunnu onnistuvan. Kuitenkin, nyt jos soittaisin hänelle, tiedän etten löydä oikeita sanoja. Jotenkin se on ollut aina niin turvallista tietää että joku edes jossain välittää.

Irtiottoja...

Hetken mieliala : hämmentynyt
Nora, joka ei uskalla