Aloin tuossa mietiskellä sitä kuinka mahtava keksintö tämä blogisysteemi on. Sitä saa rauhassa purkaa tuntemuksiaan. Ja myöhemmin voi sitten palatan lukemaan vanhoja merkintöjä, ja muistellla millainen olo milloinkin oli.

Päiväkirjoihinhan ihmiset ovat kirjoittaneet jo iäisyyksiä. Itsekin pienenä tyttönä yritin kirjoittaa päiväkirjaa, kunnes kyllästyin. Tuli pitkä tauko. Sitten aloitin uuden päiväkirjan, ja tuli taas pitkä tauko. Minun lapsuuden päiväkirjani ovat täynnä taukoja.

Jossain vaiheessa ostin kalenterin, johon mahtui jokaista päivää kohti paljon merkintöjä. Se oli todella kätevä, sillä minulla on äärettömän huono muisti. Siihen kalenteriin tuli merkattua sekä tulevia, että menneitä tapahtumia, ja niitä voi nyt jälkeenpäinkin lukea, ja näkeee missä on menty milloinkin. Tuollainen kalenteri minulla on ollut nyt jo vuosia.

Eräänä päivänä sitten tosiaan muutamia vuosia sitten löysin nettipäiväkirjan. Kirjoittelin siihen aikani koulussa, mutta sitten tuli taas tauko. Jatkoin myöhemmin, kunnes tuli taas tauko. Sitten tuli kauhea himo taas kirjoittaa, tällä kertaa melko lyhyen tauon jälkeen, mutta nettipäiväkirjani sivusto olikin remontissa. Joten päätin avata uuden blogin, tänne.

Olen kirjoittanut ihan kiitettävän säännöllisesti nyt nämä pari viikkoa. Nykyisin tämä on helppoa. Minulla on tietokone kotona, ja vietän pitkiä aikoja päivittäin koneella. Jossain kohtaa päivää on helppo kirjoittaa myös blogi.

Katsoimme viikonloppuna ystäväni kanssa elokuvan Perhosvaikutus, jonka juoni perustuu pitkälti päähenkilön kirjoittamiin päiväkirjoihin. Hänellä on muistikatkoksia, ja niiden vuoksi hän kirjoittaa päiväkirjoja, jotta voisi paremmin muistaa mitä hänen elämässään on tapahtunut. Kyseinen elokuva oli loppujen lopuksi muutenkin aika mielenkiintoinen, suosittelen kaikille jotka pitävät psykologisemmista väännöistä.

Itse en ole vielä kertaakaan tämän blogin olemassa olon aikana palannut ajassa taaksepäin. Jonain päivänä varmasti lueskelen ihan rauhassa tähän asti kirjoittamiani blogeja ylös, ja naureskelen jutuilleni. Mikähän siinä onkaan, että omat jutut on jälkeenpäin aina kovin huvittavia?

Esim. kun olen ollut ihan pieni, meidän isä nauhoitti äänikasetille joka vuosi "Noran haastattelun". Myöhemmin niitä on kuunneltu ja naurettu kun pikku-Nora yrittää syödä mikrofonin, tai kertoo kuinka "naapurin Mira on jo iso tyttö, se on jo 12-vuotias!". Se on hassua miten jotkut huonotkin asiat muuttuvatmuistellessa hauskoiksi.

Mutta eikö sitä niin sanota, että "aika kuultaa muistot"?

Muisteloita, muisteloita..

Hetken mieliala : iloinen
Nora, sairaan kyllästynyt sairastamaan